20-vuotiaana, vuosi lukiosta valmistumisen jälkeen, elämässäni tapahtui käänne. Olin tehnyt vuoden verran töitä ansaitakseni rahaa, jotta voisin reissata maailmalla. En todellakaan aloittaisi opiskelua hetkeen, vaan katsoisin, mitä elämä tuo tullessaan!

Kesällä 2020 olin päättänyt, että ottaisin kokonaan vapaata. Olin koulun ohella työskennellyt liikunnanohjaajana 11-vuotiaasta lähtien ja ollut töissä joka kesä 14-vuotiaasta lähtien. Nyt halusin pitää kesäloman! Koska kuka tietää, milloin siihen tulisi enää mahdollisuutta? Vapaaehtoinen työskentelyni kuntosalilla vaihtui kuitenkin kolmen viikon loman jälkeen vastentahtoiseen työhön haiman korvikkeena, 24 tuntia vuorokaudessa. Siinä meni kesälomani.

Kuten aiemmissa kirjoituksissani mainitsin, matkustelu syksyyn asti ei ollut enää vaihtoehto. En ollut valmis uuteen elämään diabeteksen kanssa, joten lääketieteen opinnot ja muutto pois kotoa tuntuivat paremmalta vaihtoehdolta. Ainakin silloin. 

Nyt lääketieteen opintoni ovat puolivälissä, ja nämä kolme vuotta ovat tuoneet mukanaan sekä ylä- että alamäkiä. Tyypin 1 diabetes, opiskelijaelämä, stressi ja vaativa opiskelu eivät ole aina helpoin yhdistelmä. Saan palapelin kyllä toimimaan, mutta ensinnäkin se vaatii paljon enemmän suunnittelua ja toiseksi kaikki vaikuttaa verensokeriin.   

Ensimmäiset viisi lukukautta ovat hyvin teoreettisia ja sisältävät paljon luentoja ja erilaisia seminaareja, ja ainoalla harjoittelujaksolla tehdään muutama päivä töitä terveyskeskuksessa. Kuudennesta lukukaudesta alkaen opinnot ovat lähes pelkästään käytännön harjoittelua sairaalassa. Teoreettisten lukukausien aikana minulla oli käytössä insuliinikynä, ja kaikki sujui mielestäni melko hyvin. Huomasin kuitenkin, että verensokeria oli paljon vaikeampi hallita harjoittelupäivinä, ja siksi päätin aloittaa Omnipodin käytön kuudennen lukukauden aikana. 

Nämä vuodet ovat olleet todella hauskoja ja opettavaisia, mutta ne ovat olleet minulle myös uskomattoman stressaavia. Olen hyvin kunnianhimoinen suorittaja, panostan kaikkeen tekemiseeni ja haluan kaiken, mitä teen, menevän lähes täydellisesti. Verensokerikäyrien, opiskelutehtävien, tenttien, harjoittelun, kaiken mahdollisen. Minua voisi kutsua varsinaiseksi stressaajaksi... Lääketieteen opinnot ovat hyvin vaativa kokonaisuus, ja välillä hermot ovat todella pinnassa. Tämä yhdistettynä kaikkeen muuhun stressiin vaikuttaa tietenkin diabetekseen. 

Stressihormonit nostavat verensokeriani ja vaikeuttavat sen laskemista... ja korkea verensokeri tekee minut väsyneeksi, ärtyneeksi ja stressaantuneemmaksi. Joskus kun olen ollut stressaantunut opintojen takia, verensokerini on noussut, enkä ole pystynyt keskittymään, mikä aiheuttaa vielä enemmän stressiä ja nostaa verensokeria entisestään. Se on varsinainen noidankehä. Joskus kotona ollessani minun on ollut pakko vain maata sohvalla ja hengitellä, jotta stressi vähenisi ja verensokeri laskisi. Mutta yliopistossa tai sairaalassa se ei tietenkään käy päinsä. 

Jos diabetes tuntui rankalta viiden ensimmäisen (teoreettisemman) lukukauden aikana, kuudennella lukukaudella se vasta raskasta olikin, kun tein harjoittelua klinikalla. Se lukukausi melkein teki selvää minusta verensokerin takia. Ensimmäisten lukukausien aikana pystyin sopeuttamaan ja suunnittelemaan opintojani: pystyin opiskelemaan kotona ja käymään joustavammin kuntosalilla tai kävelyllä, kun verensokerini oli koholla. Sitten minun pitikin tehdä täysiä työpäiviä sairaalassa – en pystynyt liikkumaan niin paljon kuin halusin, en ehtinyt treenata samaan tapaan kuin aiemmin, olin enemmän paikoillani ja oloni oli hermostunut ja väsynyt. Arjestani muokkautui aivan erilaista. Verensokeriarvoni olivat huonommat kuin koskaan ennen, ja se puolestaan aiheutti minulle valtavaa stressiä ja ahdistusta. Tämän lukukauden aikana aloin myös käyttää Omnipodia, mikä itsessään oli valtava muutos ja lähinnä lisäsi stressiä ja verensokeripiikkejä. Se oli niin sanotusti vähän liikaa tuona aikana...

Diabetes on minulle vielä melko uutta, enkä haluaisi, että verensokerihälytykset piippaavat ”väärissä” paikoissa (esim. potilaan vastaanottamisen tai tutkimuksen aikana). Tämä itsessään on myös stressitekijä, jonka huomaan vaikuttavan minuun enemmän, kun olen klinikalla (vaikka olenkin entistä tottuneempi siihen, että joskus hälytyksiä vain sattuu). Dexcomin käyttöönoton jälkeen olen kuitenkin voinut tuntea oloni hieman rennommaksi, koska voin asettaa erilaisia hälytyksiä ja äänimerkkejä. Nyt klinikalla minulla on vain värinä päällä, mikä tekee oloni paljon mukavammaksi. 

Mutta yhdestä asiasta olen lähes täysin varma: ilman diabetesta olisin voinut henkisesti paljon paremmin näiden kolmen vuoden aikana lääkiksessä ja olisin pystynyt nauttimaan elämästä enemmän. 

DIA.FI.416-01-OKT2025