”Miksi minä, joka jo kamppailin niin paljon ajatusteni, kontrollintarpeeni ja mielenterveyteni kanssa, sain vaivoikseni sairauden, joka vaatii vielä enemmän kontrollia ja asioiden miettimistä?” 

En ole koskaan kysynyt, miksi juuri minä sairastuin tyypin 1 diabetekseen, vaan olen kysynyt, miksi juuri tyypin 1 diabetes oli se sairaus, johon sairastuin. Tietenkin olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla ei todettu tämän vakavampaa sairautta, mutta joskus mietin, olisivatko henkilökohtaiset haasteeni tällä hetkellä olleet samat, jos minulla olisi jokin muu krooninen sairaus.  

Olen koko elämäni ajan ollut erittäin kunnianhimoinen ja motivoitunut tyttö, asettanut tavoitteeni korkealle ja ponnistellut äärirajoilleni saakka, jotta voisin suoriutua mahdollisimman hyvin. Olen halunnut, että läheiseni voivat hyvin, ja olen halunnut olla kaikille mieliksi. Tyypillinen kympin tyttö -syndrooma siis. Lisäksi olen nuoruudestani asti kärsinyt melko huonosta itsetunnosta, mikä on johtanut epäterveeseen suhteeseen ruokaan ja liikuntaan.

Tätä taustaa vasten elämä muuttuikin sitten heti paljon, paljon vaikeammaksi tyypin 1 diabeteksen kanssa. KAIKKI asiat kärjistyivät. 

• Ensinnäkin minun piti säädellä ja pitää kurissa verensokeria... En niinkään pelännyt komplikaatioita tai liian matalia arvoja, vaan sain päähäni, että käyrän piti olla mahdollisimman täydellinen. 
• Toisekseen elämä vaati vielä enemmän suunnittelua! Ja nyt puutteellinen suunnittelu voisi olla todella vaarallista. Olen aina miettinyt paljon seurauksia, joten tämäkin tietysti kärjistyi. 
• Koska pyrin pitämään verensokerini matalan puoleisena, arvoni olivat usein alhaisia ja jouduin syömään, vaikka minulla ei ollut yhtään nälkä. Painonhallinnasta tuli heti vaikeampaa ja itsetuntoni heikkeni entisestään. Tämän myötä aloin rajoittaa ruokavaliotani entisestään ja treenata entistä kovemmin. Oli turhauttavaa ja stressaavaa, että en voinut treenata miten ja milloin tahansa tai vain välttää syömistä, koska silloin verensokeri laski. 
• Kehon muutokset lisäsivät epävarmuuttani entisestään ja lisäksi minulla oli yhtäkkiä näkyvä sensori kehossani ja aluksi pistin itseäni myös ruiskuilla. Apuvälineitä EI pidä missään nimessä hävetä EIKÄ missään nimessä piilotella, mutta koska itsetuntoni oli jo valmiiksi heikko, minusta tuli entistä epävarmempi. 
• Jo aiemminkin minun oli todella vaikea tehdä päätöksiä, ja diabetes lisäsi päivittäisten päätösten määrää huomattavasti. Se imi minusta kaiken energian. 

Nämä haasteeni kärjistyivät toden teolla, kun sairastuin diabetekseen. Kuten olen aiemmissa blogeissani maininnut, aloitin opinnot heti diagnoosin saamisen jälkeen ja muutin pian sen jälkeen myös pois kotoa. Lyhyessä ajassa tapahtui valtavasti uutta. Vaativasta opiskelusta tuli yksi stressitekijä lisää. Itse opiskelu vaati paljon ja se piti vielä yhdistää diabeteksen hallintaan yliopistolla. Halusin, että uudet ihmiset ympärilläni oppisivat tuntemaan minut, Olivian. Ei Oliviaa, joka sairastaa diabetesta. Välillä olin hölmö ja piilottelin ruiskujani, toisinaan taas minun oli pakko kertoa turvallisuussyistä, miksi pistin itseäni tai miksi puhelin hälytti. 

Vähän yli kahden vuoden kuluttua siitä, kun olin sairastunut tyypin 1 diabetekseen ja aloittanut lääketieteen opinnot, aloin tuntea, että se kuuluisa seinä alkoi tulla vastaan. Elämäni oli periaatteessa ollut kaksi vuotta kroonista stressiä, äärimmäistä tiukkuutta itseäni kohtaan ja palautumisen puutetta. Kuudes lukukausi keväällä 2025 melkein teki minusta selvää. Olen kertonutkin siitä hieman aiemmassa blogikirjoituksessani, ja kuten mainitsin, en usko, että olisin päätynyt siihen tilanteeseen ilman diabetesta. Tällä lukukaudella sain myös käyttööni Omnipod 5:n ja Libre 2 -sensorin, mikä oli iso muutos! Kesti pitkään, kunnes en enää tuntenut halua viskata pois koko pumppua ja sensoria, mutta kun sitten sain Dexcom G6:n, kaikki helpottui. Tämä sensori ja pumppu sopivat minulle paljon paremmin. 

Nyt olen elämässäni paremmassa paikassa ja tuntuu siltä, että olen löytämässä itseäni uudelleen! Hakeuduin jo viidennen lukukauden loppupuolella psykologille, jonka kanssa olen työstänyt asioita tähän asti. Hän on auttanut minua pitkälle, mutta vielä on matkaa jäljellä. Kun aloin käydä psykologilla, toivoin löytäväni jonkun, jolla olisi tietoa tyypin 1 diabeteksesta. Se ei ollut helppoa, ja valitettavasti diabeteskeskuksen kuraattorit eivät mielestäni olleet riittävän perehtyneitä auttamaan minua kaikissa haasteissani. Jospa diabetestietoisuus lisääntyisi yhteiskunnassa niin, että osa psykologeista erikoistuisi tyypin 1 diabetekseen! Tilastotietojen mukaanhan tyypin 1 diabetesta sairastavilla on suurempi riski mielenterveysongelmiin, syömishäiriöihin, uupumukseen ja niin edelleen. Luulen, että moni meistä voisi paremmin, jos voisimme mennä juttelemaan ihmisen kanssa, joka aidosti ymmärtää, mikä tyypin 1 diabetes on ja mitä se tarkoittaa. 

DIA.FI.430-01-Nov2025