Oletko joskus kuullut kaupungilla sensorin tai pumpun hälyttävän? Tai nähnyt jonkun, joka käyttää diabetesapuvälineitä? Minulle niin on käynyt muutaman kerran. On aika mahtava tunne, kun näkee tai kuulee jonkun toisen, jolla on sama sairaus! Ainakin minusta, koska en tuntenut ketään tyypin 1 diabetesta sairastavaa, kun itse sairastuin.
Jo päivystyksessä, kun diabetes oli todettu, päätin, etten yritä salata sitä. Pitkälti siksi, että tuntui raskaalta käyttää salailuun aikaa ja energiaa, mutta myös siksi, että yritin hyväksyä sairauden. Sairastuminen ei tietenkään ole koskaan mukavaa, mutta suuri osa diabeteksen aiheuttamasta epävarmuudestani johtui kaikista ennakkoluuloista, joita koin yhteiskunnassa olevan (ja koen edelleen olevan).
Kuten olen aiemmissa blogeissani maininnut, olen monien vuosien ajan kamppaillut huonon itsetunnon kanssa ja välillä kokenut riittämättömyyttä. Tämä tunne vahvistui, kun minulla todettiin yllättäen sairaus, johon liittyi sekä näkyviä että kuultavia apuvälineitä sekä paljon ennakkoluuloja. Ennen olin epävarma siitä, riitänkö etenkin poikien silmissä, mutta diabeteksen puhkeamisen jälkeen tilanne tuntui lähes toivottomalta. Miten pojat voisivat nyt tykätä minusta? Tiedän, että tämä tunne on vain omassa päässäni ja heijastaa omia ajatuksiani, mutta siltä minusta silloin tuntui ja tuntuu valitettavasti edelleen.
Diagnoosin jälkeen olin myös huolissani siitä, että uudet ihmiset oppisivat tuntemaan minut ”diabeetikko Oliviana” eikä vain ”Oliviana”. Aloitin opinnot pian diagnoosin jälkeen ja minun piti tutustua 140:een uuteen ihmiseen. Jep, salasin diabeteksen heiltä... Tiedän, että se oli tosi tyhmää! Minua surettaa, että tein niin, mutta minulle oli tärkeää tuntea itseni edelleen omaksi itsekseni. Nyt useimmat opiskelukaverini tietävät asiasta, enkä salaa sitä enää. Kävi jopa ilmi, että yksi kurssikavereistani oli sairastunut tyypin 1 diabetekseen opintojen ensimmäisellä viikolla, joten en ollutkaan ainoa! Ajatella, jos olisin ollut avoimempi sairaudesta. Silloin olisin ehkä tavannut tämän kurssikaverin aikaisemmin ja tuntenut oloni vähemmän yksinäiseksi.
Yliopiston ulkopuolella olen kuitenkin yrittänyt olla mahdollisimman avoin apuvälineideni suhteen, riippumatta siitä, onko se tuntunut mukavalta vai ei. Minulle on ollut erittäin tärkeää tuoda esiin diabetesta sekä itseni vuoksi että ennen kaikkea kaikkien muiden tyypin 1 sairastavien vuoksi, jotka saattavat kokea sen raskaaksi. Itse olen todella iloinen, kun näen jonkun toisen, jolla on tyypin 1 diabetes!
Sain ensimmäisen ”diabeteskaverini”, koska hän oli avoin diabeteksestaan. Hänen käsivarressaan luki selvästi ”Tyypin 1 diabetes”, ja minun oli pakko kysyä häneltä, oliko hänellä se (hän oli niin avoin ja mutkaton, että kysyminen ei tuntunut väärältä). Hänellä oli tyypin 1 diabetes, ja siitä lähtien olemme olleet yhteydessä toisiimme!
Myös yhdellä parhaista kavereistani, jonka tapasin yliopistossa, oli diabetes. Se oli kuitenkin sitä aikaa, jolloin yritin salata sairauden. Yritin vaivihkaa luennon aikana kurkkia puhelimesta sensoriarvoani, ja vieressäni istunut tyttö ehti nähdä sen... ”Onko sinulla diabetes?”, hän kuiskasi iloisesti ja kertoi, että myös hänen isällään oli tyypin 1 diabetes. Kiitos sensorille tästä!
Olen koko ajan yhä rennompi diabeteksen suhteen, ja näiden 3,5 vuoden jälkeen olen huomannut, että monet tuntevat sairauden tavalla tai toisella, tai ainakin useammat kuin luulin. Toisaalta tietoa on edelleen aivan liian vähän ja ennakkoluuloja on edelleen paljon... Mutta se on varmaan yksi syy lisää olla avoin ja tuoda sairautensa esiin, jotta useammat voivat oppia.
Liian moni tyypin 1 diabetesta sairastava häpeää sairauttaan, ja haluan kannustaa ihmisiä olemaan avoimempia diabeteksesta! Monesti pelkomme ovat täysin aiheettomia, eikä suurin osa ihmisistä ympärillämme ajattele lainkaan samalla tavalla kuin me. Kerron jotain teille kaikille, vauvasta vaariin, jotka tunnette tai olette tunteneet häpeää diabeteksesta: ystäväni, jonka isällä on diabetes, halusi itsekin sairastua diabetekseen pienenä, koska hänen lähellään asuva samanikäinen tyttö sairasti sitä. Aika siistiä, vai mitä?
On todella työlästä tuntea, että on pakko piilottaa osa itsestään, ja ennen kaikkea se on täysin tarpeetonta! Eikö meidän kaikkien pitäisi yrittää osata paremmin tuoda esiin asioita, joita pidämme vaikeina? Ajattele, mitä mahdollisuuksia se voisi luoda! Voit saada vaikka uuden ystävän. Joka tapauksessa odotan innolla, mitä muuta apuvälineeni voivat tuoda tullessaan!
Haluan omistaa diabetekseni, ja tänään kannan ylpeänä Dexcom G7:ää ja Omnipodia. Niiden ansiostahan elämä diabeteksen kanssa on hieman helpompaa. This is me, take it or leave it!
DIA.FI.456-01-JAN2026
