Eläminen tyypin 1 diabeteksen kanssa tarkoittaa päätöksiä, harkintaa ja sopeutumista ja niiden sovittamista yhteen joka päivä. Ruoka on enemmän kuin ruokaa – se on lukuja, riskilaskelmia, pelkoja, rituaaleja ja syyllisyyttä. Keskiössä ovat lähes aina hiilihydraatit. Ne vaikuttavat verensokeriin, minkä vuoksi monet meistä saavat jo varhain kuulla, miten niiden kanssa on oltava varovainen ja miten niitä pitää laskea ja tarkkailla.
Minulla kontrolloinnin tarve kasvoi niin voimakkaaksi, että lopulta se hallitsi koko elämääni.

Olen Sara, ja olen elänyt tyypin 1 diabeteksen kanssa yli 23 vuotta. Näiden vuosien aikana olen asunut Yhdysvalloissa, selvinnyt sepsiksestä, juossut sekä puolimaratonin että maratonin ja löytänyt voimaa crossfitistä. Mutta olen myös kokenut jotain, joka melkein vei minulta kaiken: syömishäiriön.

Kun diabetes ja syömishäiriö kohtaavat

Se ei alkanut syömishäiriönä. Se alkoi ”kurinalaisuutena”. Toiveena pitää verensokeri hyvänä. Vähemmän hiilihydraatteja, vähemmän ruokaa, vähemmän insuliinia, enemmän kontrollia. Kontrolli muuttui kuitenkin nopeasti vankilaksi.
Pian kaikessa oli kyse siitä, että söin mahdollisimman vähän, harkitsin, pohdin ja vältin.
Kilojen pudotessa menetin samalla elämäni.

Samalla diabetes jatkui. Se ei jää tauolle vain siksi, että itse ei jaksa. Se vaatii edelleen insuliinia, ruokaa ja hoitoa. Mutta aivoni olivat juuttuneet tuhoisaan ajattelukuvioon, jossa ruoan pelko oli kasvanut suuremmaksi kuin pelko korkeasta verensokerista tai komplikaatioista.

Muistan, että minusta tuntui usein siltä kuin minut olisi heitetty syvään mereen. Rantaa ei ollut. Ei mitään levähdyspaikkaa. Potkin vettä henkeni edestä, mutta ulospäin se näytti siltä, että uin. ”Katso, hänellä on homma hanskassa. Hän on vahva.”
Sisäisesti olin uppoamassa.

Käännekohta

Lopulta saavutin pisteen, jossa en enää kyennyt valehtelemaan itselleni. Tarvitsin apua. Tosissaan.
Minut otettiin sisään Tukholman syömishäiriökeskukseen.

Siinä ei ollut mitään taianomaista. Se ei ollut helppoa. Se ei ollut elokuvakohtaus, jossa kaikki olisi loksahtanut paikoilleen.
Se oli kyyneleitä.
Se oli pelkoa.
Minun oli pakko syödä ruokia, joita olin vuosien ajan välttänyt.
Minun piti kohdata kaikki ne ajatukset, jotka olin piilottanut täydellisten hiilihydraattilaskelmien ja pärjäämisen alle.

Minun oli istuttava huoneessa, jossa muut näkivät minut – oikeasti, ilman kulisseja tai esittämistä.
Kuulin oman ääneni lausuvan ääneen asioita, joita en ollut uskaltanut edes ajatella itsekseni.
Minun piti hitaasti, tuskallisesti ja usein vastahakoisesti oppia uudelleen syömään, elämään ja kuuntelemaan kehoani sairauden sijaan.

Vihasin joitakin päiviä ja toisina halusin paeta, ja monesti epäilin, selviytyisinkö koskaan.
Mutta askel askeleelta, pala palalta ja keskustelu keskustelulta jokin alkoi muuttua.

Se oli rankkaa aikaa, mutta jälkikäteen ajateltuna se on antanut minulle työkaluja, joiden avulla minun ei tarvitse valita diabeteksen ja elämän välillä. Koska ne voi sovittaa yhteen. 

Parantuminen – ja uskallus uskoa siihen

En usko ajatukseen, että parantuminen vain yhtäkkiä tapahtuisi jonakin päivänä. Minulle se on tarkoittanut pikemminkin hidasta paluuta omaan itseeni. Kuin palapelin palasten kokoamista vuosien purkamisen jälkeen.
Mutta tämän voin sanoa sydämeni pohjasta:
Tällä hetkellä olen terveempi kuin olisin koskaan uskonut mahdolliseksi.

Syön kaikkea.
Treenaan, koska rakastan kehoani – en rankaistakseni sitä.
Hoidan diabetestani ilman, että annan sen hallita kaikkea.
Minulla on pehmeämpi, lempeämpi ja inhimillisempi suhde ruokaan.
Enkä enää pelkää. En samalla tavalla.
Joskus olen vieläkin meressä. Mutta en enää potki vettä. Minä liu’un.
Minä uin.
Ja tiedän, missä rantani on.

Minä pärjään. Silloinkin, kun se tuntuu mahdottomalta.

Tiedän, että monet tyypin 1 diabetesta sairastavat kamppailevat hiljaisuudessa. Monet uskovat, että kaikki olisi helpompaa, jos he vain söisivät vähemmän, laskisivat enemmän ja olisivat kurinalaisempia. Tiedän, kuinka helppoa siihen on ajautua.

Mutta tiedän myös tämän:

Näistä ajatuksista voi päästä eroon.
Sinä voit olla vapaa.
Voit saada takaisin ilon ruoasta, voiman ja turvallisuuden.
Voit elää elämää, jossa sekä sinulle että diabeteksellesi on tilaa – ilman taisteluja, ilman pelkoa.

Se vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä ja usein enemmän kyyneleitä kuin haluaisi myöntää.
Mutta se on sen arvoista.
Elämä on sen arvoista.

Ja jos minä selviydyin siitä – silloin on toivoa. Silloin on mahdollisuuksia. Silloin myös sinua varten on tie.

DIA.FI.454-01-JAN2026