Kun kirjoitin ensimmäisen blogini maaliskuussa, olin edelleen toiveikas pikaisen paranemisen suhteen. Olin juuri saanut testitulokset, joiden mukaan minulla oli mykoplasmakeuhkokuume, ja odotin antibioottikuurin aloittamista. Ajatuksissani edessä oli muutama viikko lisää kärsivällisyyttä vaativaa parantelua, minkä jälkeen voisin hitaasti mutta varmasti nostaa itseni aiemmalle tasolle, sekä fyysisesti että henkisesti.
Ihan näin ei kuitenkaan käynyt.
En saanut antibiootteja heti, ja lopulta eräs meksikolainen ystävä auttoi minua saamaan niitä. Aloitin antibioottihoidon vasta huhtikuun puolivälissä, ja sitä edeltävä aika oli tosi vaikeaa. Pitkä infektion kanssa kituuttaminen syö sekä ruumista että mieltä, varsinkin kun on tottunut olemaan erinomaisessa kunnossa. Toukokuun puolivälissä lensin Ruotsiin, ja vasta siellä aloin tuntea itseni jonkin verran ihmiseksi. Energiaa oli enemmän, mikä helpotti arkea, mutta olin edelleen hyvin kaukana siitä urheilijasta, joka olin ollut.
Tunsin, että kehossani oli jokin pielessä. Vaikka infektio oli hoidettu, minulla oli edelleen hengitysvaikeuksia. Hengästyin tosi helposti, ja kun rasitin itseäni hieman enemmän, hengitystieni tuntuivat supistuvan ja syvään hengittäminen muuttui vaikeaksi. Se oli hyvin epämiellyttävä tunne, varsinkin kun tiesin, miten kehoni normaalisti reagoi liikuntaan. Sykkeeni oli myös edelleen poikkeavan korkea ja sykevaihtelu matala. Tämä ei ollut normaalia, ja halusin, että minut tutkitaan perinpohjaisesti.
Yritin päästä Ruotsin terveydenhuollon kautta astmatutkimuksiin, mutta minulle vastattiin, että spirometriatutkimus voitaisiin tehdä vasta syksyllä. Se oli liian pitkä aika, koska minun oli tarkoitus palata Yhdysvaltoihin elokuussa. Siksi päätin lopulta mennä yksityiselle ja maksaa tutkimukset itse. Niissä todettiin keuhkojen toiminnan heikentyminen ja keuhkoputkien lievä ahtautuminen. Sain astmalääkityksen, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että joku otti oireeni vakavasti.
Kesän aikana pystyin aloittamaan varovaisen treenaamisen. Treeneissä ei ollut kyse suorittamisesta tai kehittymisestä, vaan liikkumisesta terveyden takia. Palautuminen oli kuitenkin hidasta, ja sairastuin helposti uudelleen. Kävi selväksi, että kehoni tarvitsi huomattavasti enemmän aikaa kuin itse halusin myöntää. Minulle, joka olin tottunut puskemaan ja puurtamaan, muutos oli valtava. Sain todellakin opetella kuuntelemaan kehoani ja olemaan pakottamatta sitä mihinkään, vaikka se tuntuisi kuinka turhauttavalta.
USA:ssa olen syksyn aikana pystynyt treenaamaan kerran päivässä, mistä olen hyvin kiitollinen. Se on kuitenkin ollut kuin eri maailmasta verrattuna aiempaan elämääni. Kun vertaan aiempiin kaksiin päivittäisiin treeneihini ja selkeisiin tavoitteisiini, liikun nykyään kuin ”perussvenssoni”. Jossain kohtaa viime aikojen matkaani olen myös päättänyt lopettaa triathlonurani.
Päätös ei ollut helppo. Juoksuvammani, jonka kanssa olen kamppaillut viimeiset kolme vuotta, ei valitettavasti ole parantunut. Ja tämä pitkittynyt sairausjakso oli ratkaiseva niitti. Ymmärsin, että sairaudesta toipuminen tule kestämään huomattavasti kauemmin kuin aluksi luulin, ja enää en ole valmis uhraamaan terveyttäni urheilun eteen. Joulukuun lopulla yöllinen leposykkeeni oli edelleen noin 65 (aiemmin 40–45) ja sykevaihtelu noin 30 (aiemmin 150–200). Uusi spirometriatutkimus, joka tehtiin, kun tulin nyt jouluksi kotiin, johti viralliseen astmadiagnoosiin.
Diabeteksen suhteen vuosi on myös ollut vähintään yhtä haastava. Syksyn aikana insuliiniresistenssini lisääntyi taas, vaikka otan edelleen Ozempicia. Se on selvä merkki siitä, että elimistö on edelleen kuormittunut eikä vielä ole kunnolla tasapainossa. Diabetekseni on aina ollut eräänlainen mittari sille, miten elimistöni voi yleisesti, ja tänä vuonna se on selvästi osoittanut, että toipuminen on vielä kesken. Amerikkalainen ruokavalio ei myöskään aina auta asiaa, ja se on lisännyt tarvetta tietoisuudelle ja kärsivällisyydelle.
Tästä vuodesta ei tullut lainkaan sellainen kuin odotin. Mutta se on opettanut minulle paljon. Kärsivällisyydestä, hyväksymisestä ja siitä, että joskus on vain päästettävä irti. Vahvuus on aina tarkoittanut minulle eteenpäin puskemista, mutta tänä vuonna se onkin tarkoittanut jarruttamista, kuuntelemista ja mukautumista. Aion jatkaa eteenpäin siitä, missä nyt olen. Kärsivällisesti. Kehoani kunnioittaen. Ja tietoisena siitä, ettei tie eteenpäin ole aina suora, mutta se on silti minun.
DIA.FI.462-01-FEB2026
