Keksi keino selviytyä eteen tulevista haasteista.

Ei ole mikään salaisuus, että liikunnalla on useita myönteisiä vaikutuksia riippumatta siitä, onko sinulla diabetes vai ei. Triathlonistina harjoittelen sekä yksin että yhdessä muiden kanssa, ja pidän sen tuomasta vaihtelusta. Ryhmäliikunta voi olla monien mielestä hauskempaa ja motivoivampaa kuin yksin harjoittelu. Ja olen samaa mieltä siitä, että se antaa usein lisäpotkua.

Ryhmäliikunta voi kuitenkin olla haastavampaa, jos sairastaa tyypin 1 diabetesta. Kun harjoittelen yksin, en tunne painetta, jos verensokerini laskee – voin pitää tauon, levätä ja odottaa, kunnes olen valmis jatkamaan. Ryhmätilanteessa se ei käy noin vain. Haluan sopeutua ryhmän tahtiin, enkä ”häiritä” sitä millään tavalla. Tämä on tietysti yksilöllistä, mutta minusta tuntuu tukalalta sanoa, jos voin huonosti ja tarvitsen taukoa.  Sen sijaan yleensä vain pinnistelen, mikä ei aina ole hyvä juttu. 

Yksi esimerkki on ryhmässä uiminen. Jos minun on pidettävä tauko, voin yleensä vain nousta altaasta pois pariksi minuutiksi ja hypätä sitten takaisin. Siitä huolimatta se tuntuu vaikealta – haluan olla läsnä ja osallistua treeniin täysillä. Suurin haaste on kuitenkin pyöräily. Sensoroinnin ansiosta olen toistaiseksi aina pystynyt pitämään tauon ajoissa ja välttämään ongelmat, mutta ajatus siitä, että joudun pyytämään ryhmää pysähtymään, tuntuu edelleen vaikealta. 

Ryhmäliikunnalla on monia etuja, mutta on tärkeää löytää keino, jolla selviytyä niistä erityisistä haasteista, joita tyypin 1 diabeteksen sairastaminen voi aiheuttaa.

DIA.FI.372-01-APR2025